SOJ 100v

Tänä kesänä oli Kimmo Hakolan La Fenicen kantaesitys. 5.7. Hesarista käy ilmi se olisi pitänyt olla jo pari vuotta sitten, jos ei talous olisi ollut tiukalla. Hakolan mukaan tauko kuitenkin teki hyvää. Hesarin kriitikko ei ollut järin innoissaan. Ilmeisestikin sitä paljon puhuttua kolmen tason huumoria ei ollutkaan.  Husiksen oli paljon positiivisempi.
Hakolan viime vuosien kuuluisimpia teoksia on klarinettikonsertto, jossa on tämä loistava orientaalisklezmersävytteinen osa. Maankuuluisin klarinetisti Kari Kriikku soittaa - itse asiassa oli konsertissa kävellyt lavalla.

 Netistä saattoi 6.7. seurata ympäri maailmaa 100 v. juhlagaalaa. Se on myös kuukauden katseltavissa Areenasta.

Luonnollisesti viikon Figarossa Nurmentaus & Ruuttunen puhuvat oopperajuhlista. Hän on myös toimittanut 9 min pätkän 1960-l. tapahtumista.

Kylttyyri & urheiluministerimme ei Savonlinnaan lähtenyt kuten viime vuonna. OKM tukee tänä vuonna 9,3 Meur budjettia 750 keur:lla. Juhlien lippujen hinnat ovat korkeammat kuin Kansallisoopperassa, mutta juhlat rahoittavatkin itsensä ~80%:sti. Savonlinnan kaupunki ja valtio maksavat loput.
Ritari Olavinlinnan (n. 1483) edustalla. Linnan rakennutti Erik Akselinpoika Tott, joka oli itsekin sotilas ja ritari. Hän nimesi linnan sotilaiden ja ritarien suojeluspyhimyksen Pyhän Olavin (995-1030) mukaan.

Ostin joskus antikvariaatista muutamalla eurolla Savonlinnan oopperajuhlien historiikin (1995).
Kirjan on toimittanut musiikkipiireissä tunnettu vaikuttaja prof. dipl. urkuri Pentti Savolainen (1930-). Hän oli yhtenä perustamassa Savonlinnan oopperajuhlia uudelleen. He mm. vierailivat Kekkosen puheilla, joka oli myötämielinen hankkeelle. Hän oli juhlien johtajana 1982-1991.

Ensimmäisiä oopperajuhlia johti maailman oopperalavojen kuningatar Aino Ackté. Vuonna 1912 oli ilmaiskonsertti, Melartinin Aino-ooppera, jonka säveltäjä johti. Jotkut naiset tuohtuivat kehotuksesta riisua isot hattunsa pois. Vanhoja kuvia näkee Ylen webbigalleriassa. Kuvassa 1 on Aino itse oikeutetusti.

Mikään liidership-tyyppi oopperadiiva ei ollut vaan moni erosi. Juhlien idea sai alkuunsa Savonlinnassa järjestetetysssä nuorsuomlaisten tilaisuudesta, jossa Ackté kävi. Ajatuksena oli osoittaa, millainen voima suomalaisessa kulttuurissa. Silloin Savonlinnan ja Pietarin välillä oli kolme laivayhteyttä viikossa. Ei siis ihme, että taannoin löytynyt juliste ekoilta juhlilta on venäjänkielinen. Itävallasta kirpputorilta löytynyt. Saksalainen myi nettihuutokaupassa.

1912-13 oopperajuhlat yhdistettiin Kansanvalistusseuran laulu- ja soittojuhliin ja olipa urheilukilpailujakin. Eino Leino saapui 1913 juhlille pääjuhlaa edeltävänä päivänä ja oli jättänyt runon laatimisen siihen. Kuitenkin runon teko viivästyi kostean illallisen jälkeiseen aamuyöhön, että sitä piti painaa säkeistö säkeistöltä. Puolilta päivin alkaneen tilaisuuden alkaessa Leino oli vetämässä hirsiä kentän laidalta, mutta hänet löydettiin.

Savonlinna päätti tukea tapahtumaa väkijuomayhtiöiden voittovaroista , mutta sitten kohta tuli kieltolaki. Näin voi lukea myös Ylen historiasivulta, jossa Savolaista on konsultoitu. Kapuloita rattaisiin pisti muinaistieteellinen toimikunta.
Sitten kun Ackté väsyi tappelemaan ja rahoittamaan juhlia omasta pussista hän lopetti 1930, joten juhlia järjestettiin 1912-14, 1916, ja 1930. Wäinö Sola organisoi yhden oopperan juhlat 1933.
1950-luvulla Yrjö Kilpinen järjesteli Savonlinnan musiikkipäiviä, ja 1962 niissä oli myös oopperakurssi, joka oli tärkeä myöhemmälle kehitykselle.

Yleisradio oli yksi tärkeä rahoittaja kun juhlat käynnistettiin uudelleen 1967. Edellisenä kesänä musiikkipäivillä harjoiteltiin Fideoliota. Ylen pätkässä Kekkosen marssin jälkeen on suomenkielistä näyttelemistä Fideliosta. (Kekkonen muuten saa ensivuonna oman oopperan. Tänä vuonnahan Kokkolassa oli Karjalaisesta moderniooppera.). Näytännöissä (4 kpl) oli kuitenkin myös ammattilaisia. Sitten Reporadioa kuitenkin vetäytyi eikä TV:ssä oopperaa nähty kun vasta 1976 (Ratsumies) pääsosassa Matti Salminen. Martti Talvela konsertoi ensimmäisen kerran 1968. Aarre Merikannon Juha saatiin jahkaamisen jälkeen esietettyä 1970. Ensi-iltana oli vesisade tosin. Orkesteria ei voinut käyttää ja flyygelinkin vesikatos vuoti, että sen koskettimet jumiutuivat turvonneen puun takia.


Muinaistieteellinen toimikunta antoi 1973 luvan säilyttää istuimia ja rekvisiittaa päivänaikanakin linnassa. 1979 asti istuimissa ei ollut selkänojaa. Noh, eivät ne nytkään turhan pehmeitä ja leveitä ole.

1972 ja 73 saatiin  sadekatosta opetusministeriönkin tuella. Nykyisin se on tiivistä sorttia. Lokkien ja pääskysten äänet sekä harrastelijalentokoneen äänet sieltä kuuluu toki läpi.
1972 rahaa oli vain puolalaisten palkkaamiseen ja talousvaikeuksissa organisaatio muuttui Savonlinnan vetoisuudesta pois ja Martti Talvela tuli pelastamaan juhlat. Savonlinnan oopperajuhlat Oy perustettiin vasta 1986.
Talvelan kaudella juhlat piteni viikosta kahteen viikkoon. Vuodesta 1987 ne on ollu jo kuukauden mittainen.

Talvela-Borg-Lehtinen päättivät Taikahuilun esittämisestä: he olisivat itse pääosissa ja se kasvattaisi yleisömäärää (ja kassaa). Talvela lennätti omalla kustannuksella Mynssenistä ohjaaja August Everdingin, joka purki aiemmat sopimukset Salzburgin festareiden kanssa ja rupesi työhön. Sitä esitettiin vuoteen 1989 asti joka kesä ja sittenkin parin vuoden jälkeen uudelleen monta vuotta.
Hs.fi:n kriitikon mukaan teos kannatti esittää jälleen kerran. Kirjoittaja tavallaan oletti, että samat ihmiset kävisivät katsomassa sitä, mutta: "Saattoi olla, että ensi-iltayleisön joukossa oli paljon ihmisiä, jotka näkivät Taikahuilun ensi kertaa." Myös suomalaiskaarti oli vakuuttanut.

Carmen on nähty pariinkin kertaan. Mm. Hyökki, Jurmu ja Tepponen kuvassa.

Boris Godunov tuli ohjelmistoon 1974 Boriksena tietysti Talvela suurenmoisella menestyksellä. Kokkosen Viimeiset kiusaukset (Kansallisoopperassa 1975-1983, Savonlinnassa 1977-1980, itse näin Temppeliaukionkirkossa 2007) oli myös menestys. Kts. Ylen video. Don Carlos 1979 oli myös tapaus sen valtavan puvustus (350 pukua) ja lavastus budjetin takia, joka oli myös Boriksessakin ollut koettelemus. Talvela kestitsi ja saunotti NL:n varakulttuuriministeriä Helsingissä hyvällä menestyksellä, että sairaaksi ilmoitettu ohjaaja yllättäen parantui ministerin palattua Moskovaan.
Borista laulettiin vielä suomeksi, mutta Don Carlosta ja Lentävää hollantilaista sekä suomeksi että ulkomaaksi. 1980-l. lähtien oopperoita lienee esitetty alkukielisenä.Taikahuilua on tosin laulettu suomeksi kuten ennenkin. Se on epäilämättä suosituin. Tässä Ylen videossa on Kim Borg, jota en muista puhumassa videolla nähneeni.

Vuodesta 1982 oopperoiden lukumäärä nousi neljään per kesä. Sinä kesänä esitettiin Punainen viiva. Sen viivästymisestä Aulis Sallinen otti pahasti nokkiinsa ja oli lopettaa Kuningas lähtee Ranskaa (1984) säveltämistyönsä. Aïdan massiivinen ooppera sai ensi-illan 1986 ja sitä näkee edelleen, kuten tänäkin vuonna. hs.fi:n kriitikko kuvaa sitä luomoavaksi, mutta 80-l. vanhentunutta oopperaestetiikkaa edustavaksi. Heinisen Veitsi 1989 ei uponnut kansaan kuten em. huippusuositut oopperat.

1991 oli jälleen talouskriisi eikä luvattuihin palkankorotuksiin ollut varaa sillä modernia Veitsi-oopperaa ei olisi pitänyt esittää toista kesää. Johto kävi neuvotteluja Estonia-teatterin kanssa. Siitä sitten syntyi sanasotaa ja vilkasta keskustelua lehtiin ja mm. työministeri oli jo miettimässä virolaisten työlupien epäämistä, vaikkei niitä ollut edes anottukaan. Noh, sitten ne luopuivat palkankorotuksista ja juhlilla tehtiin töitä myös talkoilla sekä Masa Yards sponsoroi kotimaisen orkesterin palkkaamista.
1987 lähtien on vieraillut ulkomaisia oopperataloja.

Aina meno ei ole ollut ihan sopuisaa. 1985 Sallisen Kuningas lähtee Ranskaa ensi-ilta kuumensi tunteita niin, että kaksi eri soittajaa jätti pommiuhkauksen, joten linna tyhjennettiin. Minuuttia ennen uhka-aikaa linna saatiin tyhjäksi. Mitään ei tietysti tapahtunut, mutta alkamisaika oli tuntia myöhemmin. Rikospoliiseja kiinnosti paljon enemmän huhut pontikan juonnista Savonlinnassa.
Kirjan ilmestyessä 1995 oli vielä meneillään oikeusprosessi, jossa kannatusyhdistyksen potkut saanut Ruuth haastoi oopperajuhlat oikeuteen. Hynninen (tait.joht.) olisi muuten eronnut, jos Ruuthia olisi valittu uudeksi johtajaksi. Hynninen oli päättänyt Palatsi-oopperan tilauksesta kuulematta talousherroja.

Museo linnaa vastapäätä.

Talvelan jälkeen taiteellisina johtajina on olleet Timo Mustakallio (sillä on laulukilpailutkin siellä), Ralf Gothoni (joka on sateisilla ilmoilla aikoinaan korvannut koko orkesterin flyygelillään), Walton Grönroos (joka muistetaan parhaiten Kansallisoopperan johtajakaudesta), Jorma Hynninen (joka on ollut lavalla monisssa rooleissa kuten Punaisessa viivassa),  Raimo Sirkiä (jonka ero ei ollut niin sopuisa ilmeisesti myöskään) ja  Saksasta tullut Jari Hämäläinen (2007-20112), jota on vieruksuttu ulkomaalaisten laulajien suomisesta. Eiväthän ne uudet suomalaiset oopperat aina ole mitään hittejä olleet. Kuvia festareiden historiasivulla.

Nyt uutta (2013-) taiteellista johtajaa Jorma Silvastia on haastateltu mm. Optiossa ja Rondossa ja yritetty vääntää vastausta, miten suomalaiset juhlista nyt tulee. Hän ei kuitenkaan myönnä suomalaistavan niitä suoranaisesti eikä taiteellisesta tasosta tingitä. Ainakin kokemusta hänellä on kun hän tuli jo 15-vuotiaana oopperakuoroon (1974) ja solistidebyytti Taikahuilussa oli 1983. Haastattelussa hän korosti, miten Talvela sai puhallettua yhteenkuuluvuuden henkeä amatöörien ja ammattilaisten kesken, että jokainen tunsi olevansa tärkeä. Ainakin Silvastilla on periaate, että staratkin ovat kaikissa harjoituksissa mukana eivätkä juoksi keikoilla miten sattuu.

Keskiyön Saimaata Punkaharjulla Savonlinnasta lähdettäessä.

En tiedä, mikä merkitys juhlilla on Savonlinnan taloudelle ja maineelle, mutta se on oltava huomattava. Eliittijuhliksi niitä pidettiin vielä 1970-luvulla. 1969 oli torilla mielenosoituksia taistolaisten toimesta.  Taikahuilun esittäminen yli kahdenkymmenen vuoden ajan oli paras lääke oopperaa vieroksuville. Sen oli vuoteen 1994 mennessä nähnyt 250'000 katsojaa.


Kantaesityksiä viime vuosina ovat olleet Einojuhani Rautavaaran Aleksis Kivi, jonka pääosassa lauloi Jorma Hynninen (1997), Herman Rechberger, Olli Kortekangas ja Kalevi Aho: Aika ja uni (2000-01), Jaakko Kuusiston suurtasuosiota saanut ja monena kesänä esitetty Koirien Kalevala (2004). Lastenooppera oli myös Jukka Linkolan Hui kauhistus (2006) ja Markus Fageruddin Seitsemän koiraveljestä (2008).
 Olli Kortekankaan Isän tyttö (2007) oli niin suosittu, että sitä esitettiin myös Kansallisoopperassa (2009-2011). Aikaa ja untakin esitettiin, mutta Kuusisaaren kirjoittamasta jutusta päätellen ilman suurempaa menestystä.  Tämän kesän toisesta uutuusoopperasta (ja parista muustakin uutuudesta) oli Espoon seurakuntasanomissa juttu. Tuohan on siitä kuuluisa, että sen suunnittelussa käytettiin muoti-ilmiötä "joukkoistaminen".

2013 on tulossa Norppa-ooppera. Muuten on tiedossa Verdiä yms. 

Isän tyttö tilattiin juhlistamaan 40-v. nykymuotoisia oopperajuhlia, eduskunnan 100-v. (eduskunta rahoitti 10%), ja 90-v Suomea. Siksi siinä käsiteltiin itsenäisen Suomen asioita.
Minulta meni alun tapahtumia nuokkuessa hieman ohi, mutta onneksi Kortekanges oli säveltänyt monenlaisia rämistyksiä, etten käynyt kuorsaamaan.  Orkesterimusiikki oli ihan hyvää ja valtaosa aarioistakin sujui luontevasti. Kuorostakin sai selvää kuten lasten lauluosuuksistakin.  Hesarin arvostelussakin oli vähän ihmetelty, ettei ooppera aina  tahtonut kestää aitona oopperana vaan siellä oli musikaaliaineksiakin.
Kyllä minulla koko paketti kelpasi  hyvin.  Lavasteissa oli käytetty puoliabstraktia videotaustaa enemmän ja vähemmän onnistuneesti (esim. kesämökillä se tausta näytti enemmän talviselta). Puvustus vaihtui tietysti aikakauden mukaan.

Katsojalla voi mennä hieman aikaa henkilöiden sukulaissuhteiden ja nimien opettelussa. Vaatisi varmaan toisen katselukerran, että ei menettäisi joko tapahtumia tai musiikin seuraamista sillä koko ajan hypitään aikakaudelta toiselle, mutta pysyen perheen ympyröissä.

Ehkä se aikajärjestyksessä menee jotenkin näin:
Siirin (Taina Piira) mies kuolee sodassa. Hän alkaa johtamaan 60-luvulla vaatetusfirmaa (kuoro ompelee pukuja rallatellen tyhmää veisuuta kuten Lentävän hollantilaisen kehruukuorossa). Näyttömön taustalle heijastetaan maatuskan kuvia korostamassa bilateraalistakauppaa.
Siiri rakastuu talonmieheen  - salaa lapsiltaan aina sen 80-v. päiviin asti. Se on kapitalistiuransa takia poissa kotoa ilmeisesti.

Siiri  rahoittaa tyttärensä Annan (Lilli Paasikivi) oikeustieteenopiskeluja, mutta se menee ja rakastuu vuorineuvokseen poikaan (Axel), joka tosin on  kommari. Ne saavat pari lasta (Juri ja Vera).  Mies (Axel) (Sauli Tiilikainen) käyttää liikaa alkoholia ja pari eroaa.

Kommarien tyttärestä Verasta tulee bisnesnainen, joka kasinopeleissä menettää rahansa ja aikoo tehdä itsemurhan ja sekoaa päästään.
Poika Juri (Nicholas Söderlund) on mennyt venäläisen Olgan kanssa naimisiin ja äiti (Anna) saa samalla tietää, että niillä on kaksi lasta. Murteellista suomea puhuva Olga yrittää hieroa sovintoa ja kehottaa unohtamaan menneet.  Äiti kun on ollut Afrikassa auttamassa lapsia. Omat ovat olleet siis vähällä huomiolla.
Juri on sillä aikaa raitistunut ja mennyt uusiin naimisiin. Kesänviettopaikka on niiden paratiisi.
Loppujaksossa ollaan kokoonnuttu Siirin 80-v synttäreille sinne kesänviettopaikalle ja siellä ihmiset kohtaavat ja kriisit purkautuu, että mielisairaalasta vapaalle päässyt tytär (Vera) uhkaa jälleen hypätä puusta alas, kun äiti ei saa sanotuksi mitään positiivista entisen miehensä sovintopuheen jälkeen.

Loppujen lopuksi ketää ei kuole eikä ihmeemmin itketä. Tietysti tuossa juonessa on lievästi sanottuna korostettu aikakausia (vasemmisto vs. kapitalismi, ahneus kasinopeleissä, juopottelu).

Uuden Suomen kolumnisti on tiivistänyt punaisen langan, joka tosin tulee melko selvästi libretossakin esiin, mainiosti:
Oopperan ”opetus” on, että ihminen kaipaa läsnäoloa, läheisyyttä, puhumista, armoa, anteeksiantoa ja unohdusta. Oman elämänkokemukseni perusteella sanoisin, että unohdusta ei tule ilman käsittelyä eli puhumista. On hyvää ja huonoa unohtamista -- siinä käsitellään ymmärtäen ihmistä olosuhteiden vankina, ajan myllerryksessä, ihmisenä olemisen perusasioita
Naulakolle mennessä joku mummo kommentoi toiselle "nykynuoret kyllä osaa puhua asioista".