Retrospektiivisessä näyttelyssä on esillä monen kuvansarjan kuvia.
Naarashauki, joka nauttii suurta kansansuosiota 90-l. alun peräkammarien ukoista ja taitaa siellä jokunen mummukin olla.
Hänellä on myös ränsistyneitä autiotaloja. Erikoisuus näyttelyssä ovat panoraamat, jotka on viritetty vanerin sisään. Nähdäkseen kuvat pitää kumartua päästäkseen sisäänpuolella katsomaan niitä - mahdollisesti melko ahtaaseen tilaan tuntemattoman ihmisen tai parin kanssa.
Hänellä on paljon kuvia myös Atlantin takaa sekä eläintarhasta otettuja kuvia. Eipähän niitä hevosen silmiä tai flamingon takatukkaa voi ainakaan rappioromantiikkana pitää, kuten valtaosaa muusta. Jostain on myös patinoituneita hautaveistoksia ja muumioitakin. Seinillä on jokunen maalaukseltakin näyttävä.
Mistään ei kerrota nimeä, vuotta tai tekniikkaa. Ei mitään. Tosin ei niillä monella ole nimeäkään. Huoneen nurkassa lähinnä saa tietää hieman taustoja valokuvasarjoista. Paras johdan on kirjan alussa muutama sivu, mutta itse kirjakin on yhtä absurdisti toimitettu ilman tekstejä kuvista.
Kaikki kuvat tuntuvat vielä olevan sekaisin eli ne eivät aina mene edes teemoittain - tosin poikkeuksiakin on kuten autotiotalojen sarja, jonka kehykset on tehty patinoituneesta laudasta. Kehykset ovatkin pääosassa näyttelyssä ja Hesarin kriitikkokin oli vähän nuiva. Onneksi vain yhdelle seinälle oli kasattu kuvia korkealle.
Männikön kuvia löytyy vaikka Googlen kuvahaulla.
Kantokorpi kirjoittaa näyttelystä Kirkko&Kaupunki kritiikissään.
Keine Kommentare:
Kommentar veröffentlichen