La Bohemeita

 Malmössä ollaan. Jos ooperaan haluaa mennä niin Triangel niminen junapysäkki on hyvä valinta etelästä saapuville ainakin.

Talossa oli ilmainen naulakko sekä Cloettan karkkimyyntipiste. Vieressä istuvat mummot napostivat ennen esitystä niitä Bil-karamellejä. Jotkut kantoivat viinilasejakin saalin sekä kaiketi pähkinäsekoituksella täytettyjä laseja. Paljoahan ei tarvitse tehdä, että Hgin oopperan ja musiikkitalojen kalliit piperryskanttiinit voittaa.

Ruotsalaisilla oli aikaa rakennella tämmöisiä rakennuksia 1933-44.  1511 paikkaista salia on tosin paranneltu myöhemmin moneen otteeseen.

Keskiviikkona näin Bohèmen Malmössä, jossa se sai ensi-iltansa parisen viikkoa sitten. Jälleen ruotsalaiset voittaa meidät myös siinä, että se on kuultavissa SR:n sivuilla. Sivulta löytyy myös kuvia, joista näkyy, että ohjaus oli moderni - ja onnistunutkin. Selvittiin varmasti pienellä summalla verrrattuna Kansallisoopperan tuotannon lavasteisiin (en tosin tiedä, onko niitä kierrätetty mistä). Toisaalta kun tarkoitus on tehdä 20 vuotta kestävää standardikamaa on perinteinen varmempi valinta (taiteellisen johtajan ensimmäinen valinta). Se ei ole sopivin ratkaisu suurkuluttajille, kuten herrasmiestoimittaja Koskiselle, joka oli käynyt pitkästymässä. Tuli vaan mieleen tuo "seinä näyttää seinältä" kommentti sillä Malmössä ei tainnut seiniä edes olla ainakaan boheemikämpässä ja hyvin toimi. SvD:n kritiikki Leslie Travers scenografi och kostym är kongenial med regissörens strävan efter samtidsappell. -- Musikaliskt är uppsättningen bländande.
ja vielä
Under föreställningen nås jag av ett rykte att regissören Orpha Phelan inte vill att publiken ska gråta åt hennes ”La bohème”. I så fall har hon misslyckats kapitalt. Det här är en av de mest gripande uppsättningar av Puccinis opera jag har sett.
Myös SVT:n kriitikko tykkäsi kovasti.

Kansallisoopperassa näin vanhan tuotannon 2008 paikkeilla. Sitten ainakin elokuvateatterissa Villazonin ja Netrebkon oopperan, joka on myös Youtubessa. Kyseessä oli Saksalaista tuotantoa oleva TV-elokuvaohjaus  ja kyllä oli löydetty loistavat lavasteet ja lunta satoi Pariisissa sankasti (kts. traileri ). Alussa oli hieman outoa kuulla musiikkia ja täyttä laulua suuressa tilassa pariisilaisessa ullakkohuoneistossa, mutta siihen tottui äkkiä. Orkesteria ei tietenkään näkynyt ja musiikista vastasi Baijerin-radion sinfoniaorkesteri.Ehkä sen joskus hankin DVD:nä, vaikken kummankaan päätähden erityinen fani olekaan.

Kansallisoopperassakin oli ihan hyvät solistit, joskin miehitys on lähinnä ulkomaalaisvierailijoita. Ekan näytöksen alun kvartettilaulanta oli Hgissä selkeämpää. Kaksi boheemia ovat suomalaista. Merikanto on hiemän värikkäästi pukeutunut muusikko ja filosofi Anttila on matalin tuossa roolissa näkemäni.
Herr Güttler johti orkesteriansa, Hesarin kriitikon tykkäämällä tavalla. Hän piti lopussa lapusta lukien suomeksi puheen 45-vuotta palvelleelle käyrätorvensoittajalle, jonka arvioidaan olleen mukana noin 8000 esityksessä. Kaikki saivat hyvät aplodit.

Ekassa näytöksessä pähkäillään kylmää boheemipenthousea, 1830 tienoilla Pariisissa. Näytelmä tekstikin pistetään palamaan, kunnes saadaan puita. Kansallisoopperan uudessa tuotannossa ainakin saatiin savua aikaan. Outo kamina kun liekkejä näkyi läpi alaosassa (jonkinlainen monitori). Vuokraisäntäkin tulee perimään vuoden viimeistä vuokraa. Kansallisoopperassa oli otettu huumoria ohjaukseen piiloutumisineen. Viini tekee ihmeitä ja miehen herjauttua hieman naisia miehet teeskentelvevät suuttuneensa ja passittava miehen ulos. Malmön ohjauksessa mies vääntää alakerrassa kostoksi sähköt pois ja nauraa ivallisesi.

Salissa oli kymmeniä, muttei satoja vapaita paikkoja.

Sitten olisi tarkoitus lähteä jouluaterialle. Onneksi runoilija Rodolfo jää jostain syystä kämpälle kolmen toverinsa lähdettyä. Käsityöammattilainen Mimi saapuu tekosyynä sammunut kynttilä, jonka hän Kansallisoopperan versiossa selvästi puhaltaa sammuksiin ennen sisään astumista. Sitten hän pyörtyy heikkona sohvalle, joka Kansallisoopperan tapauksessa on taitettava lepotuoli. Rodolf ei kerro, että löysi Mimin pudottaman kämpänavaimen - lopussa käy ilmi, että Mimi sen kuitenkin huomasi. Tässä osassa on oopperan tunnetuimmat kohtaukset ("onpas kylmät kädet - olen runoilija" ja "minä ole Mimi"). Mimillä onkin tuberkuloosi. Malmön oopperalehti omisti tuberkuloosille koko aukeaman (vain 1/4 sivua tekstiä tosin), joka tiesi valistaa, että bakteeri eristetiin vasta 1882 ja sitä ennen keuhkotaudin syytä ja parannuskeinoja rajasi vain mielikuvitus. Kalpeat kasvot punaisin merkein poskissa toisaalta koettiin romanttisena ja keuhkotaudin katsotiin vievän taiteilijat sopivan paljaaksi (förfina människan)

Turandotin kostym.

 Myöhemmällä ravintolaillallisella, jossa em. koko porukkaa istuu, ilmestyy vanhaa rikasta ukkoa vedättävä laulajatar Musette, joka on ollut rakastanut taidemaalariimme, joka on asiasta katkera erityisen selvästi Kansallisoopperan ohjauksessa. Musette vedättää ukkoaan ja pääsee siitä eroon lähettämään kengän vaihtoon ja lopulta ukolle jää vain ravintolalaskut maksettavaksi, kun muut ovat häippäisseet. Ympärillä hyörii kaikenlaista sakkia. Lelujen myyjä ajoi Malmössä sähkörollaattorilla - näytöksen lopussa mummo jahtaa laitteella sitä - ja Hgissä saapui katosta joulukuusen sisällä. Hgissä on oikein sotilassoittokunta ja ihmeellisiä tivolivaunuja kiskoilla. Kaikesta huolimatta siinä jää minusta wow-efekti saavuttamatta. Malmössä onnistuttiin keskittymään ihmisiin Puccinin haastavasta sekametelisopasta huolimatta.

Noin kuukautta myöhemmin Mimi on kovin surkea tummine silmänalusineen ja kalpeine kasvoineen. Hän on etsimässä baarissa työskentelevää taidemaalaria, ja kertoo, että Rodolfo on niin mustasukkainen, että heidän on parasta erota. Rodolfo tulee baarista ja tulee maininneeksi, että Mimi on kuoleman sairas. Mimi kuulee sen piilostaan ja paljastuu siinä ja sitten alkaa romanttinen välien selvittely toisin kuin taidemaalarin tapauksessa, joka mustasukkaisena rientää selvittämään, miksi Musette nauraa baarissa. Musette ei nauraa rakastajatteren vihalle. 

Viimeisessä näytöksessä neljä taiteilija ilakoi kämpällä, huolimatta jälleen vaatimattomasta buffetista. Sitten Musette tulee pyytämään apua, että Mimi on niin lopussa, ettei jaksa portaitakaan. Mimi siirretään vuoteelle laulamaan viimeisiään Rodolfon lämmittäessä. Joko Mimi hourailee tai Puccini halusi uudelleen käyttää alusta tutun "Minun nimeni on Mimi, mutta en tiedä miksi" pätkän. Malmössä älytään laittaa takkia peitteeksi. Moderni Musette ei hanki muhvia vaan pyyhelinan käsien päälle. Lääkäri ei enää ehdi paikalle. Loppu on oopperakirjallisuuden huippukohtaus, joka ei kummassakaan ohjauksessa jätä kylmäksi. Tässä Salzburgin ohjauksessa se onnistutaan lähes pilaamaan. Aika erikoinen on tuo elokuvankin loppulavastus.