La Bohemeita

 Malmössä ollaan. Jos ooperaan haluaa mennä niin Triangel niminen junapysäkki on hyvä valinta etelästä saapuville ainakin.

Talossa oli ilmainen naulakko sekä Cloettan karkkimyyntipiste. Vieressä istuvat mummot napostivat ennen esitystä niitä Bil-karamellejä. Jotkut kantoivat viinilasejakin saalin sekä kaiketi pähkinäsekoituksella täytettyjä laseja. Paljoahan ei tarvitse tehdä, että Hgin oopperan ja musiikkitalojen kalliit piperryskanttiinit voittaa.

Ruotsalaisilla oli aikaa rakennella tämmöisiä rakennuksia 1933-44.  1511 paikkaista salia on tosin paranneltu myöhemmin moneen otteeseen.

Keskiviikkona näin Bohèmen Malmössä, jossa se sai ensi-iltansa parisen viikkoa sitten. Jälleen ruotsalaiset voittaa meidät myös siinä, että se on kuultavissa SR:n sivuilla. Sivulta löytyy myös kuvia, joista näkyy, että ohjaus oli moderni - ja onnistunutkin. Selvittiin varmasti pienellä summalla verrrattuna Kansallisoopperan tuotannon lavasteisiin (en tosin tiedä, onko niitä kierrätetty mistä). Toisaalta kun tarkoitus on tehdä 20 vuotta kestävää standardikamaa on perinteinen varmempi valinta (taiteellisen johtajan ensimmäinen valinta). Se ei ole sopivin ratkaisu suurkuluttajille, kuten herrasmiestoimittaja Koskiselle, joka oli käynyt pitkästymässä. Tuli vaan mieleen tuo "seinä näyttää seinältä" kommentti sillä Malmössä ei tainnut seiniä edes olla ainakaan boheemikämpässä ja hyvin toimi. SvD:n kritiikki Leslie Travers scenografi och kostym är kongenial med regissörens strävan efter samtidsappell. -- Musikaliskt är uppsättningen bländande.
ja vielä
Under föreställningen nås jag av ett rykte att regissören Orpha Phelan inte vill att publiken ska gråta åt hennes ”La bohème”. I så fall har hon misslyckats kapitalt. Det här är en av de mest gripande uppsättningar av Puccinis opera jag har sett.
Myös SVT:n kriitikko tykkäsi kovasti.

Kansallisoopperassa näin vanhan tuotannon 2008 paikkeilla. Sitten ainakin elokuvateatterissa Villazonin ja Netrebkon oopperan, joka on myös Youtubessa. Kyseessä oli Saksalaista tuotantoa oleva TV-elokuvaohjaus  ja kyllä oli löydetty loistavat lavasteet ja lunta satoi Pariisissa sankasti (kts. traileri ). Alussa oli hieman outoa kuulla musiikkia ja täyttä laulua suuressa tilassa pariisilaisessa ullakkohuoneistossa, mutta siihen tottui äkkiä. Orkesteria ei tietenkään näkynyt ja musiikista vastasi Baijerin-radion sinfoniaorkesteri.Ehkä sen joskus hankin DVD:nä, vaikken kummankaan päätähden erityinen fani olekaan.

Kansallisoopperassakin oli ihan hyvät solistit, joskin miehitys on lähinnä ulkomaalaisvierailijoita. Ekan näytöksen alun kvartettilaulanta oli Hgissä selkeämpää. Kaksi boheemia ovat suomalaista. Merikanto on hiemän värikkäästi pukeutunut muusikko ja filosofi Anttila on matalin tuossa roolissa näkemäni.
Herr Güttler johti orkesteriansa, Hesarin kriitikon tykkäämällä tavalla. Hän piti lopussa lapusta lukien suomeksi puheen 45-vuotta palvelleelle käyrätorvensoittajalle, jonka arvioidaan olleen mukana noin 8000 esityksessä. Kaikki saivat hyvät aplodit.

Ekassa näytöksessä pähkäillään kylmää boheemipenthousea, 1830 tienoilla Pariisissa. Näytelmä tekstikin pistetään palamaan, kunnes saadaan puita. Kansallisoopperan uudessa tuotannossa ainakin saatiin savua aikaan. Outo kamina kun liekkejä näkyi läpi alaosassa (jonkinlainen monitori). Vuokraisäntäkin tulee perimään vuoden viimeistä vuokraa. Kansallisoopperassa oli otettu huumoria ohjaukseen piiloutumisineen. Viini tekee ihmeitä ja miehen herjauttua hieman naisia miehet teeskentelvevät suuttuneensa ja passittava miehen ulos. Malmön ohjauksessa mies vääntää alakerrassa kostoksi sähköt pois ja nauraa ivallisesi.

Salissa oli kymmeniä, muttei satoja vapaita paikkoja.

Sitten olisi tarkoitus lähteä jouluaterialle. Onneksi runoilija Rodolfo jää jostain syystä kämpälle kolmen toverinsa lähdettyä. Käsityöammattilainen Mimi saapuu tekosyynä sammunut kynttilä, jonka hän Kansallisoopperan versiossa selvästi puhaltaa sammuksiin ennen sisään astumista. Sitten hän pyörtyy heikkona sohvalle, joka Kansallisoopperan tapauksessa on taitettava lepotuoli. Rodolf ei kerro, että löysi Mimin pudottaman kämpänavaimen - lopussa käy ilmi, että Mimi sen kuitenkin huomasi. Tässä osassa on oopperan tunnetuimmat kohtaukset ("onpas kylmät kädet - olen runoilija" ja "minä ole Mimi"). Mimillä onkin tuberkuloosi. Malmön oopperalehti omisti tuberkuloosille koko aukeaman (vain 1/4 sivua tekstiä tosin), joka tiesi valistaa, että bakteeri eristetiin vasta 1882 ja sitä ennen keuhkotaudin syytä ja parannuskeinoja rajasi vain mielikuvitus. Kalpeat kasvot punaisin merkein poskissa toisaalta koettiin romanttisena ja keuhkotaudin katsotiin vievän taiteilijat sopivan paljaaksi (förfina människan)

Turandotin kostym.

 Myöhemmällä ravintolaillallisella, jossa em. koko porukkaa istuu, ilmestyy vanhaa rikasta ukkoa vedättävä laulajatar Musette, joka on ollut rakastanut taidemaalariimme, joka on asiasta katkera erityisen selvästi Kansallisoopperan ohjauksessa. Musette vedättää ukkoaan ja pääsee siitä eroon lähettämään kengän vaihtoon ja lopulta ukolle jää vain ravintolalaskut maksettavaksi, kun muut ovat häippäisseet. Ympärillä hyörii kaikenlaista sakkia. Lelujen myyjä ajoi Malmössä sähkörollaattorilla - näytöksen lopussa mummo jahtaa laitteella sitä - ja Hgissä saapui katosta joulukuusen sisällä. Hgissä on oikein sotilassoittokunta ja ihmeellisiä tivolivaunuja kiskoilla. Kaikesta huolimatta siinä jää minusta wow-efekti saavuttamatta. Malmössä onnistuttiin keskittymään ihmisiin Puccinin haastavasta sekametelisopasta huolimatta.

Noin kuukautta myöhemmin Mimi on kovin surkea tummine silmänalusineen ja kalpeine kasvoineen. Hän on etsimässä baarissa työskentelevää taidemaalaria, ja kertoo, että Rodolfo on niin mustasukkainen, että heidän on parasta erota. Rodolfo tulee baarista ja tulee maininneeksi, että Mimi on kuoleman sairas. Mimi kuulee sen piilostaan ja paljastuu siinä ja sitten alkaa romanttinen välien selvittely toisin kuin taidemaalarin tapauksessa, joka mustasukkaisena rientää selvittämään, miksi Musette nauraa baarissa. Musette ei nauraa rakastajatteren vihalle. 

Viimeisessä näytöksessä neljä taiteilija ilakoi kämpällä, huolimatta jälleen vaatimattomasta buffetista. Sitten Musette tulee pyytämään apua, että Mimi on niin lopussa, ettei jaksa portaitakaan. Mimi siirretään vuoteelle laulamaan viimeisiään Rodolfon lämmittäessä. Joko Mimi hourailee tai Puccini halusi uudelleen käyttää alusta tutun "Minun nimeni on Mimi, mutta en tiedä miksi" pätkän. Malmössä älytään laittaa takkia peitteeksi. Moderni Musette ei hanki muhvia vaan pyyhelinan käsien päälle. Lääkäri ei enää ehdi paikalle. Loppu on oopperakirjallisuuden huippukohtaus, joka ei kummassakaan ohjauksessa jätä kylmäksi. Tässä Salzburgin ohjauksessa se onnistutaan lähes pilaamaan. Aika erikoinen on tuo elokuvankin loppulavastus.

Paavalin kko

Hgin Vallilan tienoilla on Paavalin kirkko.

Siellä esitettiin Kari Tikan kaksi pienoisoopperaa Tuuli Puhaltaa ja Judit. Säveltäjä johti. Ekan olin nähnyt Espoon tuomiokirkon Urkuyö & Aaria festareilla, jota Tikka johti 2011. Ei tämä Paavalinkirkkokaan toiminut hirveän paljon paremmin sille. Liian usein sanoista oli vaikea saada selvää. Solistit Jurmu-Freund-Ville Rusanen olivat ainakin ammattalaisia. Mukana oli myös pieni kuoro.

Kirkkotilassa oli valaistuksella tehty paljon ja myös tanssija toimi hyvänä lavastuselementtinä. Polkupyöriäkin nähtiin.

Libretot eivät olleet kummoisia. Orkesterimusiikki oli modernia - paitsi kun uudelleen lämmitetään Tikan kuuluisaa Korinttilaiskirjeesen pohjautuvaa rakkaus-laulua. Toimittaja Nordell oli pitänyt. Minä en välttämättä suosittelisi.
Tuuli puhaltaa on kahden parin rakkausdraama. Juditissa tietysti mies (Holofernes) saa tikarista. Hyvin ne sopivat toistensa kanssa esitettäväksi.

Toisena iltana kirkko lienee ollut 30-40% täysin. Ei se varmaan 28 eur lipusta ollut kiinni.

Lampelan kritiikki oli perin kritiikitön.

Konserthusissa

Tanskan Ilmalaa vastaa DR Byn, jolla on oikein oma metropysäkki. Linja-autoyhteydet eivät ole erityisen vahvoja.

Sunnuntaina lähetään Tanskan radion sinfoniakonsertin torstainen konsertti uusintana Tanskan P2:lla. Se on kyllä kuunneltavissa netissäkin. Musiikki alkaa 15 min kohdalla. Ensin tosin tulee yleisön naurunpyrähdys, kun juuri kun kööpenhaminalainen kapellimestari Thomas Dausgaard oli keskittymässä aloitukseen, tuli tuttu Nokia tune jostain katsomosta. Lisäksi kuului piippauksia vissiin sen sulkemiseksi.

Konserttitalon 1800-paikkainen sali oli muutamaa kymmentä paikkaa lukuunottamatta täysi.

 Koneen liukuportaissa liikkui siniset ledit.  Tavallisissa portaissa oli heikko valaistus ja yksi mummo kaatuikin, mutta onneksi vain alaspäin mennessä taaksepäin.

Olisi kyllä Hgin Musiikkitaloonkin saatu kunnon portaat, jos ei vaikka liukuportaatkin rakentaa. Kone olisi voinut vaikka sponsoroida tuollaiset.

Miesten WC:iden suunnittelu ei ollut oikein onnistunut myöskään.

 Valaistus oli kyllä tunnelmallinen.

Illan solistina oli Norjan pekkakuusisto Henning Kraggerud. Hän soitti Prokovjevin Viulukonserton nro 1, joka on vuodelta 1917.

Koko konsertti oikeastaan liittyi 1. maailmansodan muisteluun, kun sen syttymisestä tulee 100 vuotta tänä vuonna. Keskisessä Euroopassa se on luonnollisesti esillä Suomea paremmin.

Ohjelmalehtinen, joka muuten oli ilmainen, kuten naulakkokin (valitettavasti näin ei Suomessa) knoppitieto kielihaasteena:

Ved violinkocertens uropførelse i Pari blev publikum faktisk skuffede - de havde nemlig ikke forventet, at musikken ville væere så smuk!

Konsertin ylimääräinen oli norjalainen Postludium a-molli, jonka ymmärtääkseni viulisti itse sävelsi.

 Kuten näkyy, on salin malli kuten Hgissä. Akustiikkasuunnittelija Toyota on sama. Tässä on ranskalainen arkkitehti ollut asialla.

 Konsertin aloitti Alban Bergin Kolme orkesterikappaletta op. 6. Viimeinen osa "marssi" ei kyllä perinteistä marssia muistuta vaan kuvaa kaaosta, miten sotilaat joutuivat taistelukentälle tykin ruoaksi.
Ohjelmalehtinen kuvaa Bergs Tre orkesterstykker er noget af det mest skræmmende, klassiske musik, der findes.

 Koska on Yleisradion sali, on taas tekniikkaa katossa. Lisäksi nähyy "on air" punainen valo ja selostajille on tehty kunnon koppi.

Viimeisessä kappaleessa oli kaksi rumpupatteria (paukeduelle bliver en musikalelsk næcwkamp med dunderde klange, der lyder som et ekko af krigens granateeksplonioner og kanonskug ), joita tarvittiin Nielsenin Sinfonian nro. 4 esityksessä. Vuonna 1916 valmistunut sinfonia on kaiketi eniten hänen sinfonioistaan esitetty. Sen lisänimi on tanskaksi  Det Uudslukkelige ja saksaksi Das Unauslöschliche. 
Ohjelmalehtinen kuvaa 1. osaa kuiden Big Bangiksi, joka ampuu hiukkaset ilman tietoa, miten ne kerätään. Toinen osa on seesteinen - ennen loppua. DR:n energisessä versiossa oli tuplasettiä, jossa toinen oli kapellimesterin lähellä hänen oikealla puolella.

Berlinske tidningin kriitikkokin oli haltioissaan. Yleisöstä suurin osa osoitti suosiota seisaallaan, mikä ei liene tavanomaista sinfoniakonserteissa tuollakaan.

 Jubel og stående ovationer. Et eksperiment er lykkedes over al forventnng. Det ville ikke have gået mange steder i verden længere.

 Tässä huopaseinä käytävässä salista poistuttaessa oli jännä ääniefekti, kun edestä kuului poistuvan yleisön äänet.

 Heijastettavaa taidetta.

Galleria

Tälle museolle joutuu matkaamaan linikalla.